Aikuisopiskelijan tunnetilat eivät yleensä jää kotiväeltä huomaamatta. Välillä kiljutaan ilosta, kun ystävällisen lempeä proffa on sittenkin ymmärtänyt ajatukset ja palkinnut öiset lukuhetket hyvällä arvosanalla. Murheen alhot ovatkin sitten ihan toinen juttu; tuskailua, ankaraa pistelaskua ja itseruoskintaa mahdollisesta tenttihylsystä :(
Esimerkillä ja ajatusenergialla sanotaan olevan vahva voima. Hetkittäin olen miettinyt, minkälaisen kuvan annan itsestäni lapsillemme, noin niinkuin opiskelujen suhteen. Miltä vaikuttaa äiti, joka mm. viime viikonloppuna kotona sekopäisesti ravasi kahden pöydän ja läppärin väliä: keittiön pöydällä kasoittain tuhruisia ruutupapereita, matikan prjuja ja läppärissä lukion matikkasivut auki, varsinaisella työpöydällä tuotekehityksen harkka läppärillä kirjoitusvaiheessa, tiiliskivimäisiä 500-600 -sivuisia kirjoja lojui milloin mistäkin kohdasta auki ympäri lattioita...lievää kiroilua derivaattojen kanssa, suoranaista hiiltymistä yhden harkkaryhmäläisen viime tipan työpanoksesta...Mies sentään ymmärsi pysyä ihan omissa oloissaan, kävi hiihtelemässä ja muutenkin hiippaili pitkin nurkkia.
Tyttäremme, 9-luokkalainen, syksyllä lukion aloittava juniorimme, yllätti minut viikonloppuna täysin! Olen aina ajatellut häntä humanistina tai kieli-ihmisenä. Olen yrittänyt tsempata häntä rohkeaan päätöksentekoon, se puoli hänellä on ollut hakusessa. Olen aina joutunut kirjoittamaan hänen puolestaan joulupukillekin; hän ei ole milloinkaan tiennyt mitä toivoa!
Viikonloppuna, täysin puun takaa, hän ilmoitti ottavansa lukiossa pitkän matematiikan ja valinnaisaineena tietotekniikan! Niin hän oli päättänyt. Myhäillen en voinut välttyä ajatukselta, että hän läheltä seuranneena on sittenkin saanut melko positiivisen kuvan tästä touhusta. Kaiken kukkuraksi lukiossa on yhteislabra tämän yliopiston kanssa, joten häntä oli kuulemma innostanut päästä mukaan tavallaan samaan opinahjoon kuin mutsinsa. Kätevää!
Ei siis mennyt hukkaan sekään tietoliikennetekniikan tenttiin pänttääminen, kun teippasin olohuoneen vapaalle seinälle ison 1,5 x 1,5 posterin, johon piirsin "ison kuvan", selityksen itselleni, mistä tässä verkkoyhteiskunnassa kuitupiuhoineen ja reitittimineen oikein on kysymys. Katseli sitä kuvaa viikon päivät aika moni muukin , tyttärenikin.
Ehkäpä se oli viimeinen sysäys äidin jalanjäljille. Tuntuu oikein hyvältä!
Harkka on palautettu, matikka tentitty ja mieskin uskalsi aamulla tulla samaan pöytään aamukahville. Kaikki siis oikein hyvin!
tiistai 9. helmikuuta 2010
keskiviikko 27. tammikuuta 2010
Taksikuskeillakin menee hyvin!
Tämä ei ole valitus. Tämä on kuvaus kokemuksesta, josta otin opikseni. Mies mustissa -blogissaan hallintojohtaja Saksa bloggasi taannoin, että autokauppiailla menee ilmeisen hyvin. Niin menee taksiyrittäjilläkin jos tämän aamuiseen on uskominen.
Olin aikeissa siirtyä tänä aamuna kotini etäpisteestä tänne Lappeenrantaan rautateitse. Totesin illalla kamppeita kasaan laitellessani, että painavalta tuntuu. Läppärilaukku, lisukkeena kasa kirjoja sen uumenissa, pikkuinen matkabagaasi sisältönään hiustenkuivaimesta lähtien kaikki mitä nainen kolmeksi päiväksi tarvitsee eli siis paljon. Vielä jättikokoinen käsilaukku, pullollaan sekin yhtä sun tätä naisen logiikkaa mukaellen.
Matkaa juna-asemalle on 1,5 kilometriä. Lähin taksiasema on 1 km päässä. Laukkujen kantamiseen olisi tarvittu kuusi kättä. Koska autoa ei kannattanut näin huuruisena aamuna (-25 celsiusta) rääkätä moisen matkan takia, niin päätin tilata taksin. 25 vuoden elämänkokemuksella pikkuisen itäsuomalaisen kaupungin elämänmeno on tullut tutuksi. Taksi tulee 5 minuutissa tilauksesta ja veturimiehille pääsee heiluttelemaan toisen viisiminuuttisen jälkeen (ajat ovat maksimiaikoja).
Junan lähtöaika oli 5.29. Intuitioni kuitenkin kuiski klo 4.55 eli 35 minuuttia ennen lähtöä, että kannattaisi ehkä tilata pirssi ihan ajoissa senkin uhalla, että sitten värjötellään asemalaiturilla pitkään. Asemarakennuksethan ovat nykyään VR:n toimesta ulkoistettu yksityisille ihmisille siviilikäyttöön. Auto luvattiin toimittaa, siispä ovelle odottelemaan.
Levottomuus alkoi hiipiä sisuksiin klo 5.15 paikkeilla, 20 minuuttia tilauksesta, junan lähtöön aikaa 14 minuuttia. Nyt oli pakko tarttua uudestaan luuriin että what´s going on? Toisessa päässä asiallinen mutta tuskainen ihminen valitteli kun on ollut niin ruuhkaista ja kaikki autot ovat nyt viemässä ihmisiä samalle junalle. Mitä, eivätkös matkamessut loppuneet jo ja venemessut vasta tulossa. Mihin sitä muka ihmiset nyt laumoittain ovat menossa? Tyttö voivotteli auto nro 37 hitautta: ”sen kyllä pitäisi ihan justiinsa vapautua, Voi, Voi, kunhan se nyt saa ne ihmiset vietyä, Voi, Voi, plaa,plaa. No, no nyt 36 vapautuikin juuri… ihan kohta on siellä … olkaa vaan ihan rauhassa” … rauhassa? …7 minuuttia aikaa junan lähtöön.
Juoksin kadulle valmiiksi odottamaan, sitten äkkiä autoon ja tokaisin että nyt talla pohjaan. Jos tulee sakot niin maksan ne, jos en kerkiä junaan niin en maksa tästä reissusta yhtään mitään ja saat vielä kuskata takaisin (ystävällisessä hengessä tietysti). 3 minuuttia ennen junan lähtöä taksi kaarsi asemalle, kymppi käteen ja juoksuna laiturille. Juna lipui juuri samaan aikaan siihen ja näin laiturilla koko sankan matkustajajoukon – 2 ihmistä. Kaksi matkustajaa oli siis aiheuttanut valtaisan taksiruuhkan, johon koko kaupungin ajokapasiteetti oli ilmeisimmin sidottu, kolmas tuotti jo tuskaa.
Eli taksiyrittäjillä menee varmaankin oikein loistavasti näin nk. taantumankin aikoina kun ei kannata aamuisin tulla töihin. Vaimon vieressä peiton alla on taatusti mukavampaa kuin kylmässä loikkia palvelemassa asiakkaita ja kuuntelemassa ikuisia sääjuttuja. Viime aikoina niitä on taas riittänyt. Mutta miten tällaisella asenteella yhteiskuntaamme voidaan hallituksen ja eri instanssien toivomaksi palveluyhteiskunnaksi muuttaa? Mitä jos takseja olisi tarvittu viisi?
1,5 kilometristä kymppi oli aika paljon! Mutta niin sitä vaan päästiin taas tiedon kiitotielle ja tutkimuksen pariin jännitysmomenttien kautta. Kun pääsee Parikkalassa pendoliinoon niin huolet unohtuu; tänäänkin nukahdin heti ja heräsin Lappeenrannan kuulutukseen. Se se olisi vielä tästä päivästä puuttunut, että olisin hurauttanut ohi :)
Olin aikeissa siirtyä tänä aamuna kotini etäpisteestä tänne Lappeenrantaan rautateitse. Totesin illalla kamppeita kasaan laitellessani, että painavalta tuntuu. Läppärilaukku, lisukkeena kasa kirjoja sen uumenissa, pikkuinen matkabagaasi sisältönään hiustenkuivaimesta lähtien kaikki mitä nainen kolmeksi päiväksi tarvitsee eli siis paljon. Vielä jättikokoinen käsilaukku, pullollaan sekin yhtä sun tätä naisen logiikkaa mukaellen.
Matkaa juna-asemalle on 1,5 kilometriä. Lähin taksiasema on 1 km päässä. Laukkujen kantamiseen olisi tarvittu kuusi kättä. Koska autoa ei kannattanut näin huuruisena aamuna (-25 celsiusta) rääkätä moisen matkan takia, niin päätin tilata taksin. 25 vuoden elämänkokemuksella pikkuisen itäsuomalaisen kaupungin elämänmeno on tullut tutuksi. Taksi tulee 5 minuutissa tilauksesta ja veturimiehille pääsee heiluttelemaan toisen viisiminuuttisen jälkeen (ajat ovat maksimiaikoja).
Junan lähtöaika oli 5.29. Intuitioni kuitenkin kuiski klo 4.55 eli 35 minuuttia ennen lähtöä, että kannattaisi ehkä tilata pirssi ihan ajoissa senkin uhalla, että sitten värjötellään asemalaiturilla pitkään. Asemarakennuksethan ovat nykyään VR:n toimesta ulkoistettu yksityisille ihmisille siviilikäyttöön. Auto luvattiin toimittaa, siispä ovelle odottelemaan.
Levottomuus alkoi hiipiä sisuksiin klo 5.15 paikkeilla, 20 minuuttia tilauksesta, junan lähtöön aikaa 14 minuuttia. Nyt oli pakko tarttua uudestaan luuriin että what´s going on? Toisessa päässä asiallinen mutta tuskainen ihminen valitteli kun on ollut niin ruuhkaista ja kaikki autot ovat nyt viemässä ihmisiä samalle junalle. Mitä, eivätkös matkamessut loppuneet jo ja venemessut vasta tulossa. Mihin sitä muka ihmiset nyt laumoittain ovat menossa? Tyttö voivotteli auto nro 37 hitautta: ”sen kyllä pitäisi ihan justiinsa vapautua, Voi, Voi, kunhan se nyt saa ne ihmiset vietyä, Voi, Voi, plaa,plaa. No, no nyt 36 vapautuikin juuri… ihan kohta on siellä … olkaa vaan ihan rauhassa” … rauhassa? …7 minuuttia aikaa junan lähtöön.
Juoksin kadulle valmiiksi odottamaan, sitten äkkiä autoon ja tokaisin että nyt talla pohjaan. Jos tulee sakot niin maksan ne, jos en kerkiä junaan niin en maksa tästä reissusta yhtään mitään ja saat vielä kuskata takaisin (ystävällisessä hengessä tietysti). 3 minuuttia ennen junan lähtöä taksi kaarsi asemalle, kymppi käteen ja juoksuna laiturille. Juna lipui juuri samaan aikaan siihen ja näin laiturilla koko sankan matkustajajoukon – 2 ihmistä. Kaksi matkustajaa oli siis aiheuttanut valtaisan taksiruuhkan, johon koko kaupungin ajokapasiteetti oli ilmeisimmin sidottu, kolmas tuotti jo tuskaa.
Eli taksiyrittäjillä menee varmaankin oikein loistavasti näin nk. taantumankin aikoina kun ei kannata aamuisin tulla töihin. Vaimon vieressä peiton alla on taatusti mukavampaa kuin kylmässä loikkia palvelemassa asiakkaita ja kuuntelemassa ikuisia sääjuttuja. Viime aikoina niitä on taas riittänyt. Mutta miten tällaisella asenteella yhteiskuntaamme voidaan hallituksen ja eri instanssien toivomaksi palveluyhteiskunnaksi muuttaa? Mitä jos takseja olisi tarvittu viisi?
1,5 kilometristä kymppi oli aika paljon! Mutta niin sitä vaan päästiin taas tiedon kiitotielle ja tutkimuksen pariin jännitysmomenttien kautta. Kun pääsee Parikkalassa pendoliinoon niin huolet unohtuu; tänäänkin nukahdin heti ja heräsin Lappeenrannan kuulutukseen. Se se olisi vielä tästä päivästä puuttunut, että olisin hurauttanut ohi :)
tiistai 12. tammikuuta 2010
Open Your Mind!
Väännän ryhmäni kanssa systeemiajattelun harkkaa! Pohdimme eri arkkityyppejä, niiden tunnistamista toiminnan kehittämissä ja prosesseissa. Aihe liippaa myös luovaa ajattelua, ongelmanratkaisukykyä ja siihen linkittyviä esteitä, mielemme olemattomia kahleita, joita muuten aika näppärästi tulee kehitettyä vaikka minkään valtakunnan tarvetta ei olisi.
Mieleen tuli äkkiä pakko vilkaista yliopiston uutta tulevaa ilmettä; oliko mielen kahleet päästetty valloilleen. Äänetön kiljahdus kaikui ilmoille, jesss!!!!!!Mielipiteenäni kerron nyt , että uudistus on napakymppi! Ja ne akateemiset perustelut! Siinä sai arkkityypit huutia niin kuin pitääkin. ”Kokonaisuus rakentuu itsevarmaksi yhdistelmäksi, joka erottuu perinteisten suomalaisten yliopistojen latteasta värimaailmasta ja ammattikorkeakoulumaisesta kuvastosta ja puhuttelee myös kansainvälisesti.”
Voisiko tuota enää avoimemmin mielin sanoa! Ja symboliikan hokasi ensi silmäyksellä. Sitä paitsi ilmeessä on edustettuna kaikki lempivärini, joten siltäkin osin tunnen oloni oikein kotoisaksi. Hyvä Lut!
Mieleen tuli äkkiä pakko vilkaista yliopiston uutta tulevaa ilmettä; oliko mielen kahleet päästetty valloilleen. Äänetön kiljahdus kaikui ilmoille, jesss!!!!!!Mielipiteenäni kerron nyt , että uudistus on napakymppi! Ja ne akateemiset perustelut! Siinä sai arkkityypit huutia niin kuin pitääkin. ”Kokonaisuus rakentuu itsevarmaksi yhdistelmäksi, joka erottuu perinteisten suomalaisten yliopistojen latteasta värimaailmasta ja ammattikorkeakoulumaisesta kuvastosta ja puhuttelee myös kansainvälisesti.”
Voisiko tuota enää avoimemmin mielin sanoa! Ja symboliikan hokasi ensi silmäyksellä. Sitä paitsi ilmeessä on edustettuna kaikki lempivärini, joten siltäkin osin tunnen oloni oikein kotoisaksi. Hyvä Lut!
maanantai 11. tammikuuta 2010
Niin se maailma muuttuu...
Status updated, out of office, available soon, reserved…Onpas monimutkaista, ei tällaista Leineperin kansakoulussa opetettu. Ennen riitti, että kuuli puhelimen (pöydällä lojuva ruma iso beessinvärinen molkero outoine kiemurajohtoineen ) hälyttävän turhaan. Siis ei paikalla. Poissa kotoa tai töistä. Yritetään iltapäivällä uudestaan. Sitten tulivat kännykät; niiden monikiloisten todellisten kannettavien jälkeläinen ns. Gorbatsov oli hellyttävä, ihan pikkuinen antennikin, joka piti ehdottomasti muistaa vetää ylös ennen puhelua.” Haloo, missä oot, onko paha paikka?” Säkkijärven polkan soittoääni täytti kauppakeskukset. Ajatella, että puhelimeen oli ladattu valmiiksi niin paljon valmiita ääniä, ihan Valse Tristekin. Ja ne tekstarit! Nyt saattoi ihan oikeasti lähettää viestin että ”oon ihan just tulossa, laita ruoka uuniin”. Hyvästi kirjeet ja postikortit. Isä pyyhkäisi silmäkulmaansa; ei tullut enää isäinpäiväkorttia, tuli vaan tekstiviesti. Nyt äiti pyyhkäisee silmäkulmaansa; ajatella miten ihana videoklippi tuli taas mummon mutulasta kännykkään.
Ja kuinka ollakaan. Ei mennyt kuin hetki kun Joulupukkiparat alkoivat selkä kyttyrällä kantaa raskaita ja suuria paketteja jännittyneille lapsille. Olipas legolaatikot , nukkekodit ja Nintendot saaneet ulottuvuutta. Ei sittenkään, legot olivatkin vaihtuneet… pöytäkoneisiin. Mitähän nekin pitivät sisällään? Äidit ja isät eivät halunneet koskeakaan moiseen vehkeeseen, riitti että oli ollut maksumiehenä. Mutta lapset, nuo tuikkivasilmäiset, he syntyivät nyt uudestaan, uuteen maailmaan, tiedon maailmaan, pelimaailmaan, virtuaalisuuteen.
Irkki, mikä ihmeen irkki? Onko lapsellani lukihäiriö? Irlantilainen on irkku jos sitä tarkoitat.” Äiti hyvä, tämä on vihdoinkin meidän maailmamme, ei irlantilainen tai saksalainen, vaan meidän OMA nettiyhteisömme.” Olenko kavala äiti kun urkin salasanan tietooni ja käyn katsastelemassa mitä lapseni sivut pitävät sisällään? Noh, ihan sisäsiistiä meininkiä, mutta oliko kuva kaljapullon kera nyt ihan pakko laittaa sinne? Vai oliko se leima yhteisöllisyydestä? Olkoon menneeksi kunhan muut teini-iän säädyttömyydet pysyvät poissa.
Facebook on metka väline. On mukavaa tietää että Paavo on kutsunut tänään itse Remy Martinin kylään, ihan takkatulen loimua ihastelemaan. Toivottavasti puita riittää, Martin viipyy tunnetusti pitkään…Ja että Anni pohtii mitä laittaisi tänään perheelle ruuaksi. Ilkeäisikö ihan julkisesti ehdottaa perisuomalaista jauhelihakastiketta; neljä lasta sentään, tekisi varmaan kauppansa. Vai ehdottaisiko sofistikoituneena jotain marinoitua ankeriasta äyriäisbuleen kera. Antaisi ehkä itsestä paremman vaikutelman.
Virtuaalinen työsuhde Mr K. Chawlan kanssa on ihan oma lukunsa. Mikä autuus, takana aikaiset herätykset, ruuhkaiset lentokentät, tylsät hotellit ja ikuinen kiire. Auvoista nostaa työhuoneessa epänaisellisesti jalat pöydälle ja aloittaa videokatsaus Mr Chawlan kanssa. ”Dear Mrs F-A sitä ja Dear Mrs F-A tätä…” Mieheni ei edes vuoden aikana mainitse minua rakkaakseen niin usein kuin Mr Chawla kvartaaleittain! (Ai niin, sehän onkin vaan tätä eurooppalaista tapakulttuuria).
Onkohan virtuaalietiikalle omaa professuuria? Tutkimusaineistoa ainakin riittäisi. Bänätkin epäkevon kumppanin kanssa voi nykyään tehdä kätevästi tekstiviestillä. Iskeminen (käytetäänkö sitä sanaa enää?) on kaiketi myös muuttanut muotoaan. Chattailulla ja nettideittailulla on etunsa. Ainakin vähentää hömppäkulutusta. Enää ei tarvitse ostaa joka treffeille uutta kolttua tai parfyymiä. Kas kun Intelin prosessori ja Microsoftin käyttöliittymä eivät vielä välitä tuoksuja . Siinäpä muuten bisnesideaa jollekin näppärälle inssille. Mielen ja aistien softaa?
Nyt lähden hakemaan itselleni sielun ja ruumiin softaa – lähden lenkille kunnon talvisäähän (ilman iPodia)!
Ja kuinka ollakaan. Ei mennyt kuin hetki kun Joulupukkiparat alkoivat selkä kyttyrällä kantaa raskaita ja suuria paketteja jännittyneille lapsille. Olipas legolaatikot , nukkekodit ja Nintendot saaneet ulottuvuutta. Ei sittenkään, legot olivatkin vaihtuneet… pöytäkoneisiin. Mitähän nekin pitivät sisällään? Äidit ja isät eivät halunneet koskeakaan moiseen vehkeeseen, riitti että oli ollut maksumiehenä. Mutta lapset, nuo tuikkivasilmäiset, he syntyivät nyt uudestaan, uuteen maailmaan, tiedon maailmaan, pelimaailmaan, virtuaalisuuteen.
Irkki, mikä ihmeen irkki? Onko lapsellani lukihäiriö? Irlantilainen on irkku jos sitä tarkoitat.” Äiti hyvä, tämä on vihdoinkin meidän maailmamme, ei irlantilainen tai saksalainen, vaan meidän OMA nettiyhteisömme.” Olenko kavala äiti kun urkin salasanan tietooni ja käyn katsastelemassa mitä lapseni sivut pitävät sisällään? Noh, ihan sisäsiistiä meininkiä, mutta oliko kuva kaljapullon kera nyt ihan pakko laittaa sinne? Vai oliko se leima yhteisöllisyydestä? Olkoon menneeksi kunhan muut teini-iän säädyttömyydet pysyvät poissa.
Facebook on metka väline. On mukavaa tietää että Paavo on kutsunut tänään itse Remy Martinin kylään, ihan takkatulen loimua ihastelemaan. Toivottavasti puita riittää, Martin viipyy tunnetusti pitkään…Ja että Anni pohtii mitä laittaisi tänään perheelle ruuaksi. Ilkeäisikö ihan julkisesti ehdottaa perisuomalaista jauhelihakastiketta; neljä lasta sentään, tekisi varmaan kauppansa. Vai ehdottaisiko sofistikoituneena jotain marinoitua ankeriasta äyriäisbuleen kera. Antaisi ehkä itsestä paremman vaikutelman.
Virtuaalinen työsuhde Mr K. Chawlan kanssa on ihan oma lukunsa. Mikä autuus, takana aikaiset herätykset, ruuhkaiset lentokentät, tylsät hotellit ja ikuinen kiire. Auvoista nostaa työhuoneessa epänaisellisesti jalat pöydälle ja aloittaa videokatsaus Mr Chawlan kanssa. ”Dear Mrs F-A sitä ja Dear Mrs F-A tätä…” Mieheni ei edes vuoden aikana mainitse minua rakkaakseen niin usein kuin Mr Chawla kvartaaleittain! (Ai niin, sehän onkin vaan tätä eurooppalaista tapakulttuuria).
Onkohan virtuaalietiikalle omaa professuuria? Tutkimusaineistoa ainakin riittäisi. Bänätkin epäkevon kumppanin kanssa voi nykyään tehdä kätevästi tekstiviestillä. Iskeminen (käytetäänkö sitä sanaa enää?) on kaiketi myös muuttanut muotoaan. Chattailulla ja nettideittailulla on etunsa. Ainakin vähentää hömppäkulutusta. Enää ei tarvitse ostaa joka treffeille uutta kolttua tai parfyymiä. Kas kun Intelin prosessori ja Microsoftin käyttöliittymä eivät vielä välitä tuoksuja . Siinäpä muuten bisnesideaa jollekin näppärälle inssille. Mielen ja aistien softaa?
Nyt lähden hakemaan itselleni sielun ja ruumiin softaa – lähden lenkille kunnon talvisäähän (ilman iPodia)!
sunnuntai 27. joulukuuta 2009
Sijoitusvinkki
Olen viimeiset 4,5 vuotta harjoittanut sijoittamista. Alkupääoma oli, noh, tyydyttävän ja kohtuullisen välimaastossa. Jonkin verran oli ennakko-odotuksia ja riskien tiedostamista; kohtuullisen hyvin ovat sijoitukset kuitenkin tähän mennessä poikineet, sitä ei voi kieltää. Pääoman tuotto on pikkuisen matkan varrella heitellyt, ei siis suinkaan mitään vakaata tasoa. Välillä on tupsahtanut ihan mukavat korot, välillä taas on menty siellä alasfääreissä. Sijoitusneuvoja en ole juurikaan huolinut keltään, eikä niitä tosin ole pahemmin tyrkytettykään. Oman onneni seppä siis. Nyt kun taas puolivuotistasolla tiirailen väliraporttia, niin plussan puolella ollaan, ihan nyt vielä vuoden viimeisinä päivinä satoi laariin mukavaa satoa.
Onhan sitä matkan varrella tullut eteen oikein houkutteleviakin kohteita; kehittyviä talouksia, teknohuumaa, lupaavia obligaatioita – hurlumheitä amatöörille. Suomalaiset eivät paljon asioistaan yleensä huutele (paitsi että nyt tosin ovat alkaneet facebookissa päivittäisiä toimintojaan informeeraata), itse olen uhmannut perinnettä ja ihan avoimesti sijoituksistani tutuille vastaantulijoille kailotellut. Positiivinen palaute on ollut pääosin kannustavaa, tosin muutama soraääni on joukkoon tyypillisesti aina mahtunut; ”mitä sitä tuon ikäinen nainen tuommoista..., minä ainakin sijoittaisin mieluummin ...”
Toki sijoitukselle olisi ollut vaihtoehtoja, sen myönnän: katsella vähän laajemmin maailmaa, uudempi ja komiampi asunto (vaikka tässäkin on ihan riittävästi siivoamista etenkin kun asunnon todellinen valtiatar, puoliksi villikissojen sukuja elelevä ocicattimme Neptunus pöllyttää kiitettävästi näitäkin neliöitä), uusi auto (vaikka nykyisessäkin kilsoja on vasta suhteellisen vähän mittarissa, niitä sakujen autoja, joissa sisäänajo tapahtuu jossain 250.000 kilometrin jälkeen), maalaistyttönä metsäpalstasijoituksia puiden halausta varten jne, jne,jne...
Ei, ei sittenkään mitään maallista roinaa, käärinliinoissahan niitä taskuja ei kuulemma ole. Olen sijoittanut johonkin sellaiseen, mitä mikään mahti maailmassa ei voi itseltäni riistää. Vaikka kaikki muu vietäköön niin tätä ei! Näin joulun aikaan tulee ihan mieleen lapsuuden kultaamat muistot; jokavuotinen jouluaaton hartaus Kullaan kirkossa, ja aina tilaisuuden lopussa komeaäänisen tenori/ kanttori Mattilan laulu: ”... mitä ymmärsin, sit' en tiedä, pyhätunnelman muistan vain,
sitä milloinkaan ei viedä, ei ryöstetä sielustain." Noiden muistojen kanssa myöskään tätä sijoitustani ei riistetä sielustain!
Olen sijoittanut – itseeni. Olen 4,5 vuotta opiskellut, kahminut, haalinut, kerännyt, päntännyt tietoisuuteeni ja aivoihini oppia, tietoa, tietämystä, ymmärrystä, taitoa soveltaa oppimaani. Sanoja tuskin löytyy kuvaamaan korkojen määrää. Se rahallinen, taloudellinen pääoma, jonka olen itseeni näinä vuosina sijoittanut, sen tuottama suunnaton tyydytys ja oivallusten määrä on sitä korkoa, jota maallisilla taaloilla ja euroilla ei voi kuvata eikä korvata. Jota ei tosin myöskään jaeta perinnöksi kuin kuvainnollisesti kodin henkisenä perintönä. Konkreettisemmat sijoitukset olisivat sitä paitsi saattaneet aiheuttaa jälleen yhden turhan perintöriidan ja sukuvihan – säästytäänpäs alkupääoman verran siis siltäkin. Äiti nauttii viisastumisestaan ja lapset elävät sovussa. Ei siis yhtään huonompi sijoitus!
Ja ihan vapaasti näin vinkkinä käytettävissä itse kullekin säädylle.
Onhan sitä matkan varrella tullut eteen oikein houkutteleviakin kohteita; kehittyviä talouksia, teknohuumaa, lupaavia obligaatioita – hurlumheitä amatöörille. Suomalaiset eivät paljon asioistaan yleensä huutele (paitsi että nyt tosin ovat alkaneet facebookissa päivittäisiä toimintojaan informeeraata), itse olen uhmannut perinnettä ja ihan avoimesti sijoituksistani tutuille vastaantulijoille kailotellut. Positiivinen palaute on ollut pääosin kannustavaa, tosin muutama soraääni on joukkoon tyypillisesti aina mahtunut; ”mitä sitä tuon ikäinen nainen tuommoista..., minä ainakin sijoittaisin mieluummin ...”
Toki sijoitukselle olisi ollut vaihtoehtoja, sen myönnän: katsella vähän laajemmin maailmaa, uudempi ja komiampi asunto (vaikka tässäkin on ihan riittävästi siivoamista etenkin kun asunnon todellinen valtiatar, puoliksi villikissojen sukuja elelevä ocicattimme Neptunus pöllyttää kiitettävästi näitäkin neliöitä), uusi auto (vaikka nykyisessäkin kilsoja on vasta suhteellisen vähän mittarissa, niitä sakujen autoja, joissa sisäänajo tapahtuu jossain 250.000 kilometrin jälkeen), maalaistyttönä metsäpalstasijoituksia puiden halausta varten jne, jne,jne...
Ei, ei sittenkään mitään maallista roinaa, käärinliinoissahan niitä taskuja ei kuulemma ole. Olen sijoittanut johonkin sellaiseen, mitä mikään mahti maailmassa ei voi itseltäni riistää. Vaikka kaikki muu vietäköön niin tätä ei! Näin joulun aikaan tulee ihan mieleen lapsuuden kultaamat muistot; jokavuotinen jouluaaton hartaus Kullaan kirkossa, ja aina tilaisuuden lopussa komeaäänisen tenori/ kanttori Mattilan laulu: ”... mitä ymmärsin, sit' en tiedä, pyhätunnelman muistan vain,
sitä milloinkaan ei viedä, ei ryöstetä sielustain." Noiden muistojen kanssa myöskään tätä sijoitustani ei riistetä sielustain!
Olen sijoittanut – itseeni. Olen 4,5 vuotta opiskellut, kahminut, haalinut, kerännyt, päntännyt tietoisuuteeni ja aivoihini oppia, tietoa, tietämystä, ymmärrystä, taitoa soveltaa oppimaani. Sanoja tuskin löytyy kuvaamaan korkojen määrää. Se rahallinen, taloudellinen pääoma, jonka olen itseeni näinä vuosina sijoittanut, sen tuottama suunnaton tyydytys ja oivallusten määrä on sitä korkoa, jota maallisilla taaloilla ja euroilla ei voi kuvata eikä korvata. Jota ei tosin myöskään jaeta perinnöksi kuin kuvainnollisesti kodin henkisenä perintönä. Konkreettisemmat sijoitukset olisivat sitä paitsi saattaneet aiheuttaa jälleen yhden turhan perintöriidan ja sukuvihan – säästytäänpäs alkupääoman verran siis siltäkin. Äiti nauttii viisastumisestaan ja lapset elävät sovussa. Ei siis yhtään huonompi sijoitus!
Ja ihan vapaasti näin vinkkinä käytettävissä itse kullekin säädylle.
sunnuntai 20. joulukuuta 2009
Isällisiä neuvoja
Aikuisopiskelijana sitä joutuu joskus koomisiin tilanteisiin. Luennoilla proffa saattaa unohtaa, että valtaosa hänen kuulijoistaan on 1) lähes samanikäisiä hänen kanssaan, 2) vanhempia kuin hän itse. Kursseista riippuen joukossa voi olla perusopiskelijoita, teinejä, niin kuin me heitä äidillisesti ja isällisesti kutsumme. Se meille suotakoon. Tämä sekametelisoppa selittänee tällöin luennoitsijan isälliset/äidilliset otteet koko ryhmää kohtaan. Sekin suotakoon. Saapahan ainakin nauraa muuten niin vakavien teemojen lomassa.
Loppusyksystä eräs ikäryhmäämme (40+) edustava proffa intoutui kurssin päätösluennon lopuksi esittämään varoittavan sanasen facebookin ”vaaroista”. Pääpointti oli se, että kannattaa miettiä toisenkin kerran mitä sinne oikein kirjoittelee ja minkälaisia örvellyskuvia lataa ystävien iloksi. Niitä kuvia ja statuksia kun voi mahdollinen työnantajakin kaivella (laki sen tosin kieltää, mutta on sitä ennenkin lakia rikottu, ja minkäs sille voi jos sopivasti vahingossa eteen ilmestyy...). ”Siinä voi kuulkaa moni hyvä uraa edistävä työpaikka mennä sivu suun. Monia ovia saattaa moisen takia sulkeutua...”
Totesin vierustoverilleni että jaahas, seuraava ovi joka meikäläiseltä taitaa sulkeutua on tuon vanhustentalon ovi. ”Jaa, jaa, Forstenin mummo, kuulkaas kyllä se on nyt silviisii että myöhän ei tänne mittään statuksen päivittelijöitä asuteta. Kyllä se nyt tämä ovi sulkeutuupi mummolta ikiajoiksi. Mitäs sitä on tullut kirjoiteltua sinne veispuukkiin silloinkin vuonna 2009 joulun alla. Vai että rauhallista joulua koko naamakirjan väelle, nautitaanhan kinkkua ja vinkkua. Tuollaista moraalitonta mässäilyn ja juopottelun hehkutusta. Ei kuulkaa mummo hyvä, joku roti sentään maailmassa pittää olla. Kinkun syönti lissee ilimastonmuutosta, lihhaa myö ei tiällä ennee tarjoilla, vinkkuu ei juuva jotta maksakirroosit ei iske viime metreillä plaa, plaa, plaa, plaa..., oeis pitäny vähän aikasemmin miettii jotta minkälaisia statuksia sitä päivittellöö plaa, plaa, plaa...”
Onneksi ei sentään varoitellut kesätöiden saamisen hankaluudesta, meidän porukoista kun valtaosa odottelee kesälomaa... vieläpä palkallista sellaista :-D
Loppusyksystä eräs ikäryhmäämme (40+) edustava proffa intoutui kurssin päätösluennon lopuksi esittämään varoittavan sanasen facebookin ”vaaroista”. Pääpointti oli se, että kannattaa miettiä toisenkin kerran mitä sinne oikein kirjoittelee ja minkälaisia örvellyskuvia lataa ystävien iloksi. Niitä kuvia ja statuksia kun voi mahdollinen työnantajakin kaivella (laki sen tosin kieltää, mutta on sitä ennenkin lakia rikottu, ja minkäs sille voi jos sopivasti vahingossa eteen ilmestyy...). ”Siinä voi kuulkaa moni hyvä uraa edistävä työpaikka mennä sivu suun. Monia ovia saattaa moisen takia sulkeutua...”
Totesin vierustoverilleni että jaahas, seuraava ovi joka meikäläiseltä taitaa sulkeutua on tuon vanhustentalon ovi. ”Jaa, jaa, Forstenin mummo, kuulkaas kyllä se on nyt silviisii että myöhän ei tänne mittään statuksen päivittelijöitä asuteta. Kyllä se nyt tämä ovi sulkeutuupi mummolta ikiajoiksi. Mitäs sitä on tullut kirjoiteltua sinne veispuukkiin silloinkin vuonna 2009 joulun alla. Vai että rauhallista joulua koko naamakirjan väelle, nautitaanhan kinkkua ja vinkkua. Tuollaista moraalitonta mässäilyn ja juopottelun hehkutusta. Ei kuulkaa mummo hyvä, joku roti sentään maailmassa pittää olla. Kinkun syönti lissee ilimastonmuutosta, lihhaa myö ei tiällä ennee tarjoilla, vinkkuu ei juuva jotta maksakirroosit ei iske viime metreillä plaa, plaa, plaa, plaa..., oeis pitäny vähän aikasemmin miettii jotta minkälaisia statuksia sitä päivittellöö plaa, plaa, plaa...”
Onneksi ei sentään varoitellut kesätöiden saamisen hankaluudesta, meidän porukoista kun valtaosa odottelee kesälomaa... vieläpä palkallista sellaista :-D
perjantai 6. marraskuuta 2009
Suutarin lapsi sai sittenkin kengät
Onkohan joku Lutin kasvatti käynyt vääntämässä universumin ajankulumisanturan jotenkin nopeutettuun asentoon? Siltä alkaa hiljalleen vaikuttaa kun miettii tätä ajan kiihtyvää kulumista. No okei, eihän tässä nuoria olla ja väittävät, että ikääntyessä ajan kulu nopeutuu. Mutta pohdin nyt enemmänkin tämän netti- ja teknologia-aikauden menoa. Miettikääpä mitä oli kymmenen vuotta sitten? Ihan tällaisella perustallaajalla oli juuri ja juuri kotiin hankittu ensimmäinen PC lasten pelikoneeksi ja Nokian ”halko” oli juuri vaihdettu ”kevyempään” versioon. . Pohdintani pointti ei nyt kuitenkaan ole tuo eka tietokone vaan se, että tapauksesta on vain kymmenen vuotta. Se on ihmiselämässä saati universumin ajassa aika mitätön aika. Miettikääpä vain itse kukin tykönänne viimeistä kymmentä vuotta.
Tämä ihmettely on aasinsilta tähän ensimmäiseen blogiini. Aikaperspektiivillä mitattuna kukaan ei viisi vuotta sitten juurikaan tiennyt mikä on blogi! Viimeisten parin vuoden aikana kohtuullisen kokoiset yritykset ovat kuitenkin alkaneet tuoda esiin mm. läpinäkyvyyttään toimariblogien kautta. Viimeisimmän ison huomion taisi saada Finnairin Hienonen viime keväänä (-08) arvosteluillaan henkilöstöstään. No, jatkon tiedämmekin kaikki.
Olen nk. TIMO (entinen Digi), aikuisopiskelija kauppatieteellisessä tiedekunnassa pääaineena tietojohtaminen. Hopsiini kuuluu pakollisena (onneksi!) kurssi ”Virtuaalinen yhteistyö ja tietotekniset työkalut”. Suoritin kurssin viime kevättalvella. Kurssin suhteen minulla ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia ja rehellisesti sanottuna en edes oikein tiennyt ennen kurssin alkua mitä tuleman pitää. Näin jälkikäteen sanottuna – VALAISTUS!
Tällaiselle varttuneelle opiskelijalle sopivat erinomaisesti nk. monimuoto-opiskelut. Ko. kurssilta ei monimuotoisuutta puuttunut. Ilmankos kurssi sai LTKY:n toimesta Vuoden opintojakso -palkinnon. Opintojakso sai runsaasti kiitosta nimenomaan monipuolisista työskentelymuodoistaan. Lisäksi se huomioi myös erittäin hyvin aikuisopiskelijoiden erityistarpeet. Yhtenä oppimismetodina oli henkilökohtaiset blogit joihin kirjoitettiin neljä itseopiskelutehtävää. Lisäksi kukin opiskelija sai blogata niin paljon kuin sielu sieti aiheesta kuin aiheesta!
Kriittisinä opiskelijoina nostimme melko nopeasti kurssilla esiin kysymyksen: miksi yliopistolla itsellään ei ole sivuillaan blogeja; rehtorin, opetushenkilökunnan edustajan, opiskelijan edustajan ...??? Nyt on todella hienoa todeta, että mm. kurssilla antamamme palautteen perusteella asiasta on todella otettu onkeensa ja ymmärretty myös blogien sisältämä markkina-arvo. Mikä iloinen yllätys olikaan alkusyksystä huomata opinahjomme siirtyneen nykyhetkeen. Paljon mielenkiintoisia blogeja joita seurata. Tunnen asiasta suurta ylpeyttä! Lisäksi on hienoa huomata, että useat bloggarit pistävät tosissaan itsensä likoon. Niin sitä pitää! Suutarin lapsi sai siis sittenkin kenkänsä. Antaa talven tulla!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)