Sijoitusvinkki

Olen viimeiset 4,5 vuotta harjoittanut sijoittamista. Alkupääoma oli, noh, tyydyttävän ja kohtuullisen välimaastossa. Jonkin verran oli ennakko-odotuksia ja riskien tiedostamista; kohtuullisen hyvin ovat sijoitukset kuitenkin tähän mennessä poikineet, sitä ei voi kieltää. Pääoman tuotto on pikkuisen matkan varrella heitellyt, ei siis suinkaan mitään vakaata tasoa. Välillä on tupsahtanut ihan mukavat korot, välillä taas on menty siellä alasfääreissä. Sijoitusneuvoja en ole juurikaan huolinut keltään, eikä niitä tosin ole pahemmin tyrkytettykään. Oman onneni seppä siis. Nyt kun taas puolivuotistasolla tiirailen väliraporttia, niin plussan puolella ollaan, ihan nyt vielä vuoden viimeisinä päivinä satoi laariin mukavaa satoa.

Onhan sitä matkan varrella tullut eteen oikein houkutteleviakin kohteita; kehittyviä talouksia, teknohuumaa, lupaavia obligaatioita – hurlumheitä amatöörille. Suomalaiset eivät paljon asioistaan yleensä huutele (paitsi että nyt tosin ovat alkaneet facebookissa päivittäisiä toimintojaan informeeraata), itse olen uhmannut perinnettä ja ihan avoimesti sijoituksistani tutuille vastaantulijoille kailotellut. Positiivinen palaute on ollut pääosin kannustavaa, tosin muutama soraääni on joukkoon tyypillisesti aina mahtunut; ”mitä sitä tuon ikäinen nainen tuommoista..., minä ainakin sijoittaisin mieluummin ...”

Toki sijoitukselle olisi ollut vaihtoehtoja, sen myönnän: katsella vähän laajemmin maailmaa, uudempi ja komiampi asunto (vaikka tässäkin on ihan riittävästi siivoamista etenkin kun asunnon todellinen valtiatar, puoliksi villikissojen sukuja elelevä ocicattimme Neptunus pöllyttää kiitettävästi näitäkin neliöitä), uusi auto (vaikka nykyisessäkin kilsoja on vasta suhteellisen vähän mittarissa, niitä sakujen autoja, joissa sisäänajo tapahtuu jossain 250.000 kilometrin jälkeen), maalaistyttönä metsäpalstasijoituksia puiden halausta varten jne, jne,jne...

Ei, ei sittenkään mitään maallista roinaa, käärinliinoissahan niitä taskuja ei kuulemma ole. Olen sijoittanut johonkin sellaiseen, mitä mikään mahti maailmassa ei voi itseltäni riistää. Vaikka kaikki muu vietäköön niin tätä ei! Näin joulun aikaan tulee ihan mieleen lapsuuden kultaamat muistot; jokavuotinen jouluaaton hartaus Kullaan kirkossa, ja aina tilaisuuden lopussa komeaäänisen tenori/ kanttori Mattilan laulu: ”... mitä ymmärsin, sit' en tiedä, pyhätunnelman muistan vain,
sitä milloinkaan ei viedä, ei ryöstetä sielustain." Noiden muistojen kanssa myöskään tätä sijoitustani ei riistetä sielustain!

Olen sijoittanut – itseeni. Olen 4,5 vuotta opiskellut, kahminut, haalinut, kerännyt, päntännyt tietoisuuteeni ja aivoihini oppia, tietoa, tietämystä, ymmärrystä, taitoa soveltaa oppimaani. Sanoja tuskin löytyy kuvaamaan korkojen määrää. Se rahallinen, taloudellinen pääoma, jonka olen itseeni näinä vuosina sijoittanut, sen tuottama suunnaton tyydytys ja oivallusten määrä on sitä korkoa, jota maallisilla taaloilla ja euroilla ei voi kuvata eikä korvata. Jota ei tosin myöskään jaeta perinnöksi kuin kuvainnollisesti kodin henkisenä perintönä. Konkreettisemmat sijoitukset olisivat sitä paitsi saattaneet aiheuttaa jälleen yhden turhan perintöriidan ja sukuvihan – säästytäänpäs alkupääoman verran siis siltäkin. Äiti nauttii viisastumisestaan ja lapset elävät sovussa. Ei siis yhtään huonompi sijoitus!

Ja ihan vapaasti näin vinkkinä käytettävissä itse kullekin säädylle.

Isällisiä neuvoja

Aikuisopiskelijana sitä joutuu joskus koomisiin tilanteisiin. Luennoilla proffa saattaa unohtaa, että valtaosa hänen kuulijoistaan on 1) lähes samanikäisiä hänen kanssaan, 2) vanhempia kuin hän itse. Kursseista riippuen joukossa voi olla perusopiskelijoita, teinejä, niin kuin me heitä äidillisesti ja isällisesti kutsumme. Se meille suotakoon. Tämä sekametelisoppa selittänee tällöin luennoitsijan isälliset/äidilliset otteet koko ryhmää kohtaan. Sekin suotakoon. Saapahan ainakin nauraa muuten niin vakavien teemojen lomassa.

Loppusyksystä eräs ikäryhmäämme (40+) edustava proffa intoutui kurssin päätösluennon lopuksi esittämään varoittavan sanasen facebookin ”vaaroista”. Pääpointti oli se, että kannattaa miettiä toisenkin kerran mitä sinne oikein kirjoittelee ja minkälaisia örvellyskuvia lataa ystävien iloksi. Niitä kuvia ja statuksia kun voi mahdollinen työnantajakin kaivella (laki sen tosin kieltää, mutta on sitä ennenkin lakia rikottu, ja minkäs sille voi jos sopivasti vahingossa eteen ilmestyy...). ”Siinä voi kuulkaa moni hyvä uraa edistävä työpaikka mennä sivu suun. Monia ovia saattaa moisen takia sulkeutua...”

Totesin vierustoverilleni että jaahas, seuraava ovi joka meikäläiseltä taitaa sulkeutua on tuon vanhustentalon ovi. ”Jaa, jaa, Forstenin mummo, kuulkaas kyllä se on nyt silviisii että myöhän ei tänne mittään statuksen päivittelijöitä asuteta. Kyllä se nyt tämä ovi sulkeutuupi mummolta ikiajoiksi. Mitäs sitä on tullut kirjoiteltua sinne veispuukkiin silloinkin vuonna 2009 joulun alla. Vai että rauhallista joulua koko naamakirjan väelle, nautitaanhan kinkkua ja vinkkua. Tuollaista moraalitonta mässäilyn ja juopottelun hehkutusta. Ei kuulkaa mummo hyvä, joku roti sentään maailmassa pittää olla. Kinkun syönti lissee ilimastonmuutosta, lihhaa myö ei tiällä ennee tarjoilla, vinkkuu ei juuva jotta maksakirroosit ei iske viime metreillä plaa, plaa, plaa, plaa..., oeis pitäny vähän aikasemmin miettii jotta minkälaisia statuksia sitä päivittellöö plaa, plaa, plaa...”

Onneksi ei sentään varoitellut kesätöiden saamisen hankaluudesta, meidän porukoista kun valtaosa odottelee kesälomaa... vieläpä palkallista sellaista :-D

Suutarin lapsi sai sittenkin kengät

Onkohan joku Lutin kasvatti käynyt vääntämässä universumin ajankulumisanturan jotenkin nopeutettuun asentoon? Siltä alkaa hiljalleen vaikuttaa kun miettii tätä ajan kiihtyvää kulumista. No okei, eihän tässä nuoria olla ja väittävät, että ikääntyessä ajan kulu nopeutuu. Mutta pohdin nyt enemmänkin tämän netti- ja teknologia-aikauden menoa. Miettikääpä mitä oli kymmenen vuotta sitten? Ihan tällaisella perustallaajalla oli juuri ja juuri kotiin hankittu ensimmäinen PC lasten pelikoneeksi ja Nokian ”halko” oli juuri vaihdettu ”kevyempään” versioon. . Pohdintani pointti ei nyt kuitenkaan ole tuo eka tietokone vaan se, että tapauksesta on vain kymmenen vuotta. Se on ihmiselämässä saati universumin ajassa aika mitätön aika. Miettikääpä vain itse kukin tykönänne viimeistä kymmentä vuotta.


Tämä ihmettely on aasinsilta tähän ensimmäiseen blogiini. Aikaperspektiivillä mitattuna kukaan ei viisi vuotta sitten juurikaan tiennyt mikä on blogi! Viimeisten parin vuoden aikana kohtuullisen kokoiset yritykset ovat kuitenkin alkaneet tuoda esiin mm. läpinäkyvyyttään toimariblogien kautta. Viimeisimmän ison huomion taisi saada Finnairin Hienonen viime keväänä (-08) arvosteluillaan henkilöstöstään. No, jatkon tiedämmekin kaikki.


Olen nk. TIMO (entinen Digi), aikuisopiskelija kauppatieteellisessä tiedekunnassa pääaineena tietojohtaminen. Hopsiini kuuluu pakollisena (onneksi!) kurssi ”Virtuaalinen yhteistyö ja tietotekniset työkalut”. Suoritin kurssin viime kevättalvella. Kurssin suhteen minulla ei ollut minkäänlaisia ennakko-odotuksia ja rehellisesti sanottuna en edes oikein tiennyt ennen kurssin alkua mitä tuleman pitää. Näin jälkikäteen sanottuna – VALAISTUS!


Tällaiselle varttuneelle opiskelijalle sopivat erinomaisesti nk. monimuoto-opiskelut. Ko. kurssilta ei monimuotoisuutta puuttunut. Ilmankos kurssi sai LTKY:n toimesta Vuoden opintojakso -palkinnon. Opintojakso sai runsaasti kiitosta nimenomaan monipuolisista työskentelymuodoistaan. Lisäksi se huomioi myös erittäin hyvin aikuisopiskelijoiden erityistarpeet. Yhtenä oppimismetodina oli henkilökohtaiset blogit joihin kirjoitettiin neljä itseopiskelutehtävää. Lisäksi kukin opiskelija sai blogata niin paljon kuin sielu sieti aiheesta kuin aiheesta!


Kriittisinä opiskelijoina nostimme melko nopeasti kurssilla esiin kysymyksen: miksi yliopistolla itsellään ei ole sivuillaan blogeja; rehtorin, opetushenkilökunnan edustajan, opiskelijan edustajan ...??? Nyt on todella hienoa todeta, että mm. kurssilla antamamme palautteen perusteella asiasta on todella otettu onkeensa ja ymmärretty myös blogien sisältämä markkina-arvo. Mikä iloinen yllätys olikaan alkusyksystä huomata opinahjomme siirtyneen nykyhetkeen. Paljon mielenkiintoisia blogeja joita seurata. Tunnen asiasta suurta ylpeyttä! Lisäksi on hienoa huomata, että useat bloggarit pistävät tosissaan itsensä likoon. Niin sitä pitää! Suutarin lapsi sai siis sittenkin kenkänsä. Antaa talven tulla!