Aikuisopiskelijan tunnetilat eivät yleensä jää kotiväeltä huomaamatta. Välillä kiljutaan ilosta, kun ystävällisen lempeä proffa on sittenkin ymmärtänyt ajatukset ja palkinnut öiset lukuhetket hyvällä arvosanalla. Murheen alhot ovatkin sitten ihan toinen juttu; tuskailua, ankaraa pistelaskua ja itseruoskintaa mahdollisesta tenttihylsystä :(
Esimerkillä ja ajatusenergialla sanotaan olevan vahva voima. Hetkittäin olen miettinyt, minkälaisen kuvan annan itsestäni lapsillemme, noin niinkuin opiskelujen suhteen. Miltä vaikuttaa äiti, joka mm. viime viikonloppuna kotona sekopäisesti ravasi kahden pöydän ja läppärin väliä: keittiön pöydällä kasoittain tuhruisia ruutupapereita, matikan prjuja ja läppärissä lukion matikkasivut auki, varsinaisella työpöydällä tuotekehityksen harkka läppärillä kirjoitusvaiheessa, tiiliskivimäisiä 500-600 -sivuisia kirjoja lojui milloin mistäkin kohdasta auki ympäri lattioita...lievää kiroilua derivaattojen kanssa, suoranaista hiiltymistä yhden harkkaryhmäläisen viime tipan työpanoksesta...Mies sentään ymmärsi pysyä ihan omissa oloissaan, kävi hiihtelemässä ja muutenkin hiippaili pitkin nurkkia.
Tyttäremme, 9-luokkalainen, syksyllä lukion aloittava juniorimme, yllätti minut viikonloppuna täysin! Olen aina ajatellut häntä humanistina tai kieli-ihmisenä. Olen yrittänyt tsempata häntä rohkeaan päätöksentekoon, se puoli hänellä on ollut hakusessa. Olen aina joutunut kirjoittamaan hänen puolestaan joulupukillekin; hän ei ole milloinkaan tiennyt mitä toivoa!
Viikonloppuna, täysin puun takaa, hän ilmoitti ottavansa lukiossa pitkän matematiikan ja valinnaisaineena tietotekniikan! Niin hän oli päättänyt. Myhäillen en voinut välttyä ajatukselta, että hän läheltä seuranneena on sittenkin saanut melko positiivisen kuvan tästä touhusta. Kaiken kukkuraksi lukiossa on yhteislabra tämän yliopiston kanssa, joten häntä oli kuulemma innostanut päästä mukaan tavallaan samaan opinahjoon kuin mutsinsa. Kätevää!
Ei siis mennyt hukkaan sekään tietoliikennetekniikan tenttiin pänttääminen, kun teippasin olohuoneen vapaalle seinälle ison 1,5 x 1,5 posterin, johon piirsin "ison kuvan", selityksen itselleni, mistä tässä verkkoyhteiskunnassa kuitupiuhoineen ja reitittimineen oikein on kysymys. Katseli sitä kuvaa viikon päivät aika moni muukin , tyttärenikin.
Ehkäpä se oli viimeinen sysäys äidin jalanjäljille. Tuntuu oikein hyvältä!
Harkka on palautettu, matikka tentitty ja mieskin uskalsi aamulla tulla samaan pöytään aamukahville. Kaikki siis oikein hyvin!
tiistai 9. helmikuuta 2010
keskiviikko 27. tammikuuta 2010
Taksikuskeillakin menee hyvin!
Tämä ei ole valitus. Tämä on kuvaus kokemuksesta, josta otin opikseni. Mies mustissa -blogissaan hallintojohtaja Saksa bloggasi taannoin, että autokauppiailla menee ilmeisen hyvin. Niin menee taksiyrittäjilläkin jos tämän aamuiseen on uskominen.
Olin aikeissa siirtyä tänä aamuna kotini etäpisteestä tänne Lappeenrantaan rautateitse. Totesin illalla kamppeita kasaan laitellessani, että painavalta tuntuu. Läppärilaukku, lisukkeena kasa kirjoja sen uumenissa, pikkuinen matkabagaasi sisältönään hiustenkuivaimesta lähtien kaikki mitä nainen kolmeksi päiväksi tarvitsee eli siis paljon. Vielä jättikokoinen käsilaukku, pullollaan sekin yhtä sun tätä naisen logiikkaa mukaellen.
Matkaa juna-asemalle on 1,5 kilometriä. Lähin taksiasema on 1 km päässä. Laukkujen kantamiseen olisi tarvittu kuusi kättä. Koska autoa ei kannattanut näin huuruisena aamuna (-25 celsiusta) rääkätä moisen matkan takia, niin päätin tilata taksin. 25 vuoden elämänkokemuksella pikkuisen itäsuomalaisen kaupungin elämänmeno on tullut tutuksi. Taksi tulee 5 minuutissa tilauksesta ja veturimiehille pääsee heiluttelemaan toisen viisiminuuttisen jälkeen (ajat ovat maksimiaikoja).
Junan lähtöaika oli 5.29. Intuitioni kuitenkin kuiski klo 4.55 eli 35 minuuttia ennen lähtöä, että kannattaisi ehkä tilata pirssi ihan ajoissa senkin uhalla, että sitten värjötellään asemalaiturilla pitkään. Asemarakennuksethan ovat nykyään VR:n toimesta ulkoistettu yksityisille ihmisille siviilikäyttöön. Auto luvattiin toimittaa, siispä ovelle odottelemaan.
Levottomuus alkoi hiipiä sisuksiin klo 5.15 paikkeilla, 20 minuuttia tilauksesta, junan lähtöön aikaa 14 minuuttia. Nyt oli pakko tarttua uudestaan luuriin että what´s going on? Toisessa päässä asiallinen mutta tuskainen ihminen valitteli kun on ollut niin ruuhkaista ja kaikki autot ovat nyt viemässä ihmisiä samalle junalle. Mitä, eivätkös matkamessut loppuneet jo ja venemessut vasta tulossa. Mihin sitä muka ihmiset nyt laumoittain ovat menossa? Tyttö voivotteli auto nro 37 hitautta: ”sen kyllä pitäisi ihan justiinsa vapautua, Voi, Voi, kunhan se nyt saa ne ihmiset vietyä, Voi, Voi, plaa,plaa. No, no nyt 36 vapautuikin juuri… ihan kohta on siellä … olkaa vaan ihan rauhassa” … rauhassa? …7 minuuttia aikaa junan lähtöön.
Juoksin kadulle valmiiksi odottamaan, sitten äkkiä autoon ja tokaisin että nyt talla pohjaan. Jos tulee sakot niin maksan ne, jos en kerkiä junaan niin en maksa tästä reissusta yhtään mitään ja saat vielä kuskata takaisin (ystävällisessä hengessä tietysti). 3 minuuttia ennen junan lähtöä taksi kaarsi asemalle, kymppi käteen ja juoksuna laiturille. Juna lipui juuri samaan aikaan siihen ja näin laiturilla koko sankan matkustajajoukon – 2 ihmistä. Kaksi matkustajaa oli siis aiheuttanut valtaisan taksiruuhkan, johon koko kaupungin ajokapasiteetti oli ilmeisimmin sidottu, kolmas tuotti jo tuskaa.
Eli taksiyrittäjillä menee varmaankin oikein loistavasti näin nk. taantumankin aikoina kun ei kannata aamuisin tulla töihin. Vaimon vieressä peiton alla on taatusti mukavampaa kuin kylmässä loikkia palvelemassa asiakkaita ja kuuntelemassa ikuisia sääjuttuja. Viime aikoina niitä on taas riittänyt. Mutta miten tällaisella asenteella yhteiskuntaamme voidaan hallituksen ja eri instanssien toivomaksi palveluyhteiskunnaksi muuttaa? Mitä jos takseja olisi tarvittu viisi?
1,5 kilometristä kymppi oli aika paljon! Mutta niin sitä vaan päästiin taas tiedon kiitotielle ja tutkimuksen pariin jännitysmomenttien kautta. Kun pääsee Parikkalassa pendoliinoon niin huolet unohtuu; tänäänkin nukahdin heti ja heräsin Lappeenrannan kuulutukseen. Se se olisi vielä tästä päivästä puuttunut, että olisin hurauttanut ohi :)
Olin aikeissa siirtyä tänä aamuna kotini etäpisteestä tänne Lappeenrantaan rautateitse. Totesin illalla kamppeita kasaan laitellessani, että painavalta tuntuu. Läppärilaukku, lisukkeena kasa kirjoja sen uumenissa, pikkuinen matkabagaasi sisältönään hiustenkuivaimesta lähtien kaikki mitä nainen kolmeksi päiväksi tarvitsee eli siis paljon. Vielä jättikokoinen käsilaukku, pullollaan sekin yhtä sun tätä naisen logiikkaa mukaellen.
Matkaa juna-asemalle on 1,5 kilometriä. Lähin taksiasema on 1 km päässä. Laukkujen kantamiseen olisi tarvittu kuusi kättä. Koska autoa ei kannattanut näin huuruisena aamuna (-25 celsiusta) rääkätä moisen matkan takia, niin päätin tilata taksin. 25 vuoden elämänkokemuksella pikkuisen itäsuomalaisen kaupungin elämänmeno on tullut tutuksi. Taksi tulee 5 minuutissa tilauksesta ja veturimiehille pääsee heiluttelemaan toisen viisiminuuttisen jälkeen (ajat ovat maksimiaikoja).
Junan lähtöaika oli 5.29. Intuitioni kuitenkin kuiski klo 4.55 eli 35 minuuttia ennen lähtöä, että kannattaisi ehkä tilata pirssi ihan ajoissa senkin uhalla, että sitten värjötellään asemalaiturilla pitkään. Asemarakennuksethan ovat nykyään VR:n toimesta ulkoistettu yksityisille ihmisille siviilikäyttöön. Auto luvattiin toimittaa, siispä ovelle odottelemaan.
Levottomuus alkoi hiipiä sisuksiin klo 5.15 paikkeilla, 20 minuuttia tilauksesta, junan lähtöön aikaa 14 minuuttia. Nyt oli pakko tarttua uudestaan luuriin että what´s going on? Toisessa päässä asiallinen mutta tuskainen ihminen valitteli kun on ollut niin ruuhkaista ja kaikki autot ovat nyt viemässä ihmisiä samalle junalle. Mitä, eivätkös matkamessut loppuneet jo ja venemessut vasta tulossa. Mihin sitä muka ihmiset nyt laumoittain ovat menossa? Tyttö voivotteli auto nro 37 hitautta: ”sen kyllä pitäisi ihan justiinsa vapautua, Voi, Voi, kunhan se nyt saa ne ihmiset vietyä, Voi, Voi, plaa,plaa. No, no nyt 36 vapautuikin juuri… ihan kohta on siellä … olkaa vaan ihan rauhassa” … rauhassa? …7 minuuttia aikaa junan lähtöön.
Juoksin kadulle valmiiksi odottamaan, sitten äkkiä autoon ja tokaisin että nyt talla pohjaan. Jos tulee sakot niin maksan ne, jos en kerkiä junaan niin en maksa tästä reissusta yhtään mitään ja saat vielä kuskata takaisin (ystävällisessä hengessä tietysti). 3 minuuttia ennen junan lähtöä taksi kaarsi asemalle, kymppi käteen ja juoksuna laiturille. Juna lipui juuri samaan aikaan siihen ja näin laiturilla koko sankan matkustajajoukon – 2 ihmistä. Kaksi matkustajaa oli siis aiheuttanut valtaisan taksiruuhkan, johon koko kaupungin ajokapasiteetti oli ilmeisimmin sidottu, kolmas tuotti jo tuskaa.
Eli taksiyrittäjillä menee varmaankin oikein loistavasti näin nk. taantumankin aikoina kun ei kannata aamuisin tulla töihin. Vaimon vieressä peiton alla on taatusti mukavampaa kuin kylmässä loikkia palvelemassa asiakkaita ja kuuntelemassa ikuisia sääjuttuja. Viime aikoina niitä on taas riittänyt. Mutta miten tällaisella asenteella yhteiskuntaamme voidaan hallituksen ja eri instanssien toivomaksi palveluyhteiskunnaksi muuttaa? Mitä jos takseja olisi tarvittu viisi?
1,5 kilometristä kymppi oli aika paljon! Mutta niin sitä vaan päästiin taas tiedon kiitotielle ja tutkimuksen pariin jännitysmomenttien kautta. Kun pääsee Parikkalassa pendoliinoon niin huolet unohtuu; tänäänkin nukahdin heti ja heräsin Lappeenrannan kuulutukseen. Se se olisi vielä tästä päivästä puuttunut, että olisin hurauttanut ohi :)
tiistai 12. tammikuuta 2010
Open Your Mind!
Väännän ryhmäni kanssa systeemiajattelun harkkaa! Pohdimme eri arkkityyppejä, niiden tunnistamista toiminnan kehittämissä ja prosesseissa. Aihe liippaa myös luovaa ajattelua, ongelmanratkaisukykyä ja siihen linkittyviä esteitä, mielemme olemattomia kahleita, joita muuten aika näppärästi tulee kehitettyä vaikka minkään valtakunnan tarvetta ei olisi.
Mieleen tuli äkkiä pakko vilkaista yliopiston uutta tulevaa ilmettä; oliko mielen kahleet päästetty valloilleen. Äänetön kiljahdus kaikui ilmoille, jesss!!!!!!Mielipiteenäni kerron nyt , että uudistus on napakymppi! Ja ne akateemiset perustelut! Siinä sai arkkityypit huutia niin kuin pitääkin. ”Kokonaisuus rakentuu itsevarmaksi yhdistelmäksi, joka erottuu perinteisten suomalaisten yliopistojen latteasta värimaailmasta ja ammattikorkeakoulumaisesta kuvastosta ja puhuttelee myös kansainvälisesti.”
Voisiko tuota enää avoimemmin mielin sanoa! Ja symboliikan hokasi ensi silmäyksellä. Sitä paitsi ilmeessä on edustettuna kaikki lempivärini, joten siltäkin osin tunnen oloni oikein kotoisaksi. Hyvä Lut!
Mieleen tuli äkkiä pakko vilkaista yliopiston uutta tulevaa ilmettä; oliko mielen kahleet päästetty valloilleen. Äänetön kiljahdus kaikui ilmoille, jesss!!!!!!Mielipiteenäni kerron nyt , että uudistus on napakymppi! Ja ne akateemiset perustelut! Siinä sai arkkityypit huutia niin kuin pitääkin. ”Kokonaisuus rakentuu itsevarmaksi yhdistelmäksi, joka erottuu perinteisten suomalaisten yliopistojen latteasta värimaailmasta ja ammattikorkeakoulumaisesta kuvastosta ja puhuttelee myös kansainvälisesti.”
Voisiko tuota enää avoimemmin mielin sanoa! Ja symboliikan hokasi ensi silmäyksellä. Sitä paitsi ilmeessä on edustettuna kaikki lempivärini, joten siltäkin osin tunnen oloni oikein kotoisaksi. Hyvä Lut!
maanantai 11. tammikuuta 2010
Niin se maailma muuttuu...
Status updated, out of office, available soon, reserved…Onpas monimutkaista, ei tällaista Leineperin kansakoulussa opetettu. Ennen riitti, että kuuli puhelimen (pöydällä lojuva ruma iso beessinvärinen molkero outoine kiemurajohtoineen ) hälyttävän turhaan. Siis ei paikalla. Poissa kotoa tai töistä. Yritetään iltapäivällä uudestaan. Sitten tulivat kännykät; niiden monikiloisten todellisten kannettavien jälkeläinen ns. Gorbatsov oli hellyttävä, ihan pikkuinen antennikin, joka piti ehdottomasti muistaa vetää ylös ennen puhelua.” Haloo, missä oot, onko paha paikka?” Säkkijärven polkan soittoääni täytti kauppakeskukset. Ajatella, että puhelimeen oli ladattu valmiiksi niin paljon valmiita ääniä, ihan Valse Tristekin. Ja ne tekstarit! Nyt saattoi ihan oikeasti lähettää viestin että ”oon ihan just tulossa, laita ruoka uuniin”. Hyvästi kirjeet ja postikortit. Isä pyyhkäisi silmäkulmaansa; ei tullut enää isäinpäiväkorttia, tuli vaan tekstiviesti. Nyt äiti pyyhkäisee silmäkulmaansa; ajatella miten ihana videoklippi tuli taas mummon mutulasta kännykkään.
Ja kuinka ollakaan. Ei mennyt kuin hetki kun Joulupukkiparat alkoivat selkä kyttyrällä kantaa raskaita ja suuria paketteja jännittyneille lapsille. Olipas legolaatikot , nukkekodit ja Nintendot saaneet ulottuvuutta. Ei sittenkään, legot olivatkin vaihtuneet… pöytäkoneisiin. Mitähän nekin pitivät sisällään? Äidit ja isät eivät halunneet koskeakaan moiseen vehkeeseen, riitti että oli ollut maksumiehenä. Mutta lapset, nuo tuikkivasilmäiset, he syntyivät nyt uudestaan, uuteen maailmaan, tiedon maailmaan, pelimaailmaan, virtuaalisuuteen.
Irkki, mikä ihmeen irkki? Onko lapsellani lukihäiriö? Irlantilainen on irkku jos sitä tarkoitat.” Äiti hyvä, tämä on vihdoinkin meidän maailmamme, ei irlantilainen tai saksalainen, vaan meidän OMA nettiyhteisömme.” Olenko kavala äiti kun urkin salasanan tietooni ja käyn katsastelemassa mitä lapseni sivut pitävät sisällään? Noh, ihan sisäsiistiä meininkiä, mutta oliko kuva kaljapullon kera nyt ihan pakko laittaa sinne? Vai oliko se leima yhteisöllisyydestä? Olkoon menneeksi kunhan muut teini-iän säädyttömyydet pysyvät poissa.
Facebook on metka väline. On mukavaa tietää että Paavo on kutsunut tänään itse Remy Martinin kylään, ihan takkatulen loimua ihastelemaan. Toivottavasti puita riittää, Martin viipyy tunnetusti pitkään…Ja että Anni pohtii mitä laittaisi tänään perheelle ruuaksi. Ilkeäisikö ihan julkisesti ehdottaa perisuomalaista jauhelihakastiketta; neljä lasta sentään, tekisi varmaan kauppansa. Vai ehdottaisiko sofistikoituneena jotain marinoitua ankeriasta äyriäisbuleen kera. Antaisi ehkä itsestä paremman vaikutelman.
Virtuaalinen työsuhde Mr K. Chawlan kanssa on ihan oma lukunsa. Mikä autuus, takana aikaiset herätykset, ruuhkaiset lentokentät, tylsät hotellit ja ikuinen kiire. Auvoista nostaa työhuoneessa epänaisellisesti jalat pöydälle ja aloittaa videokatsaus Mr Chawlan kanssa. ”Dear Mrs F-A sitä ja Dear Mrs F-A tätä…” Mieheni ei edes vuoden aikana mainitse minua rakkaakseen niin usein kuin Mr Chawla kvartaaleittain! (Ai niin, sehän onkin vaan tätä eurooppalaista tapakulttuuria).
Onkohan virtuaalietiikalle omaa professuuria? Tutkimusaineistoa ainakin riittäisi. Bänätkin epäkevon kumppanin kanssa voi nykyään tehdä kätevästi tekstiviestillä. Iskeminen (käytetäänkö sitä sanaa enää?) on kaiketi myös muuttanut muotoaan. Chattailulla ja nettideittailulla on etunsa. Ainakin vähentää hömppäkulutusta. Enää ei tarvitse ostaa joka treffeille uutta kolttua tai parfyymiä. Kas kun Intelin prosessori ja Microsoftin käyttöliittymä eivät vielä välitä tuoksuja . Siinäpä muuten bisnesideaa jollekin näppärälle inssille. Mielen ja aistien softaa?
Nyt lähden hakemaan itselleni sielun ja ruumiin softaa – lähden lenkille kunnon talvisäähän (ilman iPodia)!
Ja kuinka ollakaan. Ei mennyt kuin hetki kun Joulupukkiparat alkoivat selkä kyttyrällä kantaa raskaita ja suuria paketteja jännittyneille lapsille. Olipas legolaatikot , nukkekodit ja Nintendot saaneet ulottuvuutta. Ei sittenkään, legot olivatkin vaihtuneet… pöytäkoneisiin. Mitähän nekin pitivät sisällään? Äidit ja isät eivät halunneet koskeakaan moiseen vehkeeseen, riitti että oli ollut maksumiehenä. Mutta lapset, nuo tuikkivasilmäiset, he syntyivät nyt uudestaan, uuteen maailmaan, tiedon maailmaan, pelimaailmaan, virtuaalisuuteen.
Irkki, mikä ihmeen irkki? Onko lapsellani lukihäiriö? Irlantilainen on irkku jos sitä tarkoitat.” Äiti hyvä, tämä on vihdoinkin meidän maailmamme, ei irlantilainen tai saksalainen, vaan meidän OMA nettiyhteisömme.” Olenko kavala äiti kun urkin salasanan tietooni ja käyn katsastelemassa mitä lapseni sivut pitävät sisällään? Noh, ihan sisäsiistiä meininkiä, mutta oliko kuva kaljapullon kera nyt ihan pakko laittaa sinne? Vai oliko se leima yhteisöllisyydestä? Olkoon menneeksi kunhan muut teini-iän säädyttömyydet pysyvät poissa.
Facebook on metka väline. On mukavaa tietää että Paavo on kutsunut tänään itse Remy Martinin kylään, ihan takkatulen loimua ihastelemaan. Toivottavasti puita riittää, Martin viipyy tunnetusti pitkään…Ja että Anni pohtii mitä laittaisi tänään perheelle ruuaksi. Ilkeäisikö ihan julkisesti ehdottaa perisuomalaista jauhelihakastiketta; neljä lasta sentään, tekisi varmaan kauppansa. Vai ehdottaisiko sofistikoituneena jotain marinoitua ankeriasta äyriäisbuleen kera. Antaisi ehkä itsestä paremman vaikutelman.
Virtuaalinen työsuhde Mr K. Chawlan kanssa on ihan oma lukunsa. Mikä autuus, takana aikaiset herätykset, ruuhkaiset lentokentät, tylsät hotellit ja ikuinen kiire. Auvoista nostaa työhuoneessa epänaisellisesti jalat pöydälle ja aloittaa videokatsaus Mr Chawlan kanssa. ”Dear Mrs F-A sitä ja Dear Mrs F-A tätä…” Mieheni ei edes vuoden aikana mainitse minua rakkaakseen niin usein kuin Mr Chawla kvartaaleittain! (Ai niin, sehän onkin vaan tätä eurooppalaista tapakulttuuria).
Onkohan virtuaalietiikalle omaa professuuria? Tutkimusaineistoa ainakin riittäisi. Bänätkin epäkevon kumppanin kanssa voi nykyään tehdä kätevästi tekstiviestillä. Iskeminen (käytetäänkö sitä sanaa enää?) on kaiketi myös muuttanut muotoaan. Chattailulla ja nettideittailulla on etunsa. Ainakin vähentää hömppäkulutusta. Enää ei tarvitse ostaa joka treffeille uutta kolttua tai parfyymiä. Kas kun Intelin prosessori ja Microsoftin käyttöliittymä eivät vielä välitä tuoksuja . Siinäpä muuten bisnesideaa jollekin näppärälle inssille. Mielen ja aistien softaa?
Nyt lähden hakemaan itselleni sielun ja ruumiin softaa – lähden lenkille kunnon talvisäähän (ilman iPodia)!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)