Mitä isot edellä...

Aikuisopiskelijan tunnetilat eivät yleensä jää kotiväeltä huomaamatta. Välillä kiljutaan ilosta, kun ystävällisen lempeä proffa on sittenkin ymmärtänyt ajatukset ja palkinnut öiset lukuhetket hyvällä arvosanalla. Murheen alhot ovatkin sitten ihan toinen juttu; tuskailua, ankaraa pistelaskua ja itseruoskintaa mahdollisesta tenttihylsystä :(

Esimerkillä ja ajatusenergialla sanotaan olevan vahva voima. Hetkittäin olen miettinyt, minkälaisen kuvan annan itsestäni lapsillemme, noin niinkuin opiskelujen suhteen. Miltä vaikuttaa äiti, joka mm. viime viikonloppuna kotona sekopäisesti ravasi kahden pöydän ja läppärin väliä: keittiön pöydällä kasoittain tuhruisia ruutupapereita, matikan prjuja ja läppärissä lukion matikkasivut auki, varsinaisella työpöydällä tuotekehityksen harkka läppärillä kirjoitusvaiheessa, tiiliskivimäisiä 500-600 -sivuisia kirjoja lojui milloin mistäkin kohdasta auki ympäri lattioita...lievää kiroilua derivaattojen kanssa, suoranaista hiiltymistä yhden harkkaryhmäläisen viime tipan työpanoksesta...Mies sentään ymmärsi pysyä ihan omissa oloissaan, kävi hiihtelemässä ja muutenkin hiippaili pitkin nurkkia.

Tyttäremme, 9-luokkalainen, syksyllä lukion aloittava juniorimme, yllätti minut viikonloppuna täysin! Olen aina ajatellut häntä humanistina tai kieli-ihmisenä. Olen yrittänyt tsempata häntä rohkeaan päätöksentekoon, se puoli hänellä on ollut hakusessa. Olen aina joutunut kirjoittamaan hänen puolestaan joulupukillekin; hän ei ole milloinkaan tiennyt mitä toivoa!

Viikonloppuna, täysin puun takaa, hän ilmoitti ottavansa lukiossa pitkän matematiikan ja valinnaisaineena tietotekniikan! Niin hän oli päättänyt. Myhäillen en voinut välttyä ajatukselta, että hän läheltä seuranneena on sittenkin saanut melko positiivisen kuvan tästä touhusta. Kaiken kukkuraksi lukiossa on yhteislabra tämän yliopiston kanssa, joten häntä oli kuulemma innostanut päästä mukaan tavallaan samaan opinahjoon kuin mutsinsa. Kätevää!

Ei siis mennyt hukkaan sekään tietoliikennetekniikan tenttiin pänttääminen, kun teippasin olohuoneen vapaalle seinälle ison 1,5 x 1,5 posterin, johon piirsin "ison kuvan", selityksen itselleni, mistä tässä verkkoyhteiskunnassa kuitupiuhoineen ja reitittimineen oikein on kysymys. Katseli sitä kuvaa viikon päivät aika moni muukin , tyttärenikin.

Ehkäpä se oli viimeinen sysäys äidin jalanjäljille. Tuntuu oikein hyvältä!

Harkka on palautettu, matikka tentitty ja mieskin uskalsi aamulla tulla samaan pöytään aamukahville. Kaikki siis oikein hyvin!